Muuttuneet suunnitelmat ja kaipuu kotiin

Taas on ollut rauhallinen viikko ilman sen ihmeempiä tapahtumia. Harkka etenee omaa varsin hidasta tahtiaan. Viimeiset kaksi viikkoa sain viettää aivan ihanien asiakkaiden kanssa heidän talossaan. Nämä viisi hurmaavaa henkilöä ottivat oma-aloitteisesti kontaktia pieneen suomalaiseen harhjoittelijaan, eikä kielimuurista ollut tietoakaan (vain yksi asiakkaista puhui). Minua otettiin kädestä kiinni ja vietiin kävelylle, heitettiin pallolla (hyvin lempeästi) ja yksi miehistä tervehti minua joka aamu nauramalla ja taputtamalla käsiään. Taisivat ihan tykätä musta ja minä kyllä tykkäsin heistä aivan tosi paljon. Maanantaina joudun menemään uuteen paikkaan ja tutustumaan uusiin työntekijöihin ja asiakkaisiin. Nyyh...

Eilen oli tarkoitus mennä katselemaan Kurionin raunioita, mutta sää päätti yht'äkkiä heittää löylyä ja taas kerran oltiin kolmenkymmenen asteen paikkeilla. Matkalle lähdettiin, mutta kun kaikki bussit tuntuivat olevan myöhässä ja molemmat matkaajat alkoivat väsyä ja ärsyyntyä ennen kuin oltiin päästy pois Limassolin keskustasta päätimme siirtää raunioretket viileämmälle päivälle hamaan tulevaisuuteen. Kurionin sijasta kävimmekin etsimässä tuliaisia. Kun sitten kädet olivat täynnä muovikasseja, joista pursuili pesusieniä, oliiviöljysaippuaa ja ikoneja, oli aika lähteä kämpille ja viettää rauhallinen lauantaipäivä siivoamisen parissa.

Viikkoon on tuonut lisämausteensa kotoa kuuluneet uutiset. Mummuni on aika heikossa kunnossa, mikä on saanut ajattelemaan kotiinpaluuta ja läheisiä. Onneksi mulla on ihania ystäviä Suomessa ja ympäri maailmaa, jotka ovat ottaneet vastaan avautumisia ja tarjonneet tukea. On inhottavaa olla näinkaukana kotoa kun tietää että siellä ei kaikki ole ihan hyvin.

Enää on viisi viikkoa jäljellä, ensi viikolla tulee kaksi kuukautta täyteen. Enää ei pitkään tarvitse täällä palmupuun varjossa olla. On alkanut olla semmoinen olo, että tätä saarta on nähnyt jo ihan tarpeeksi. Suoraan sanoen alkaa kyllästyttää täällä oleminen. ehkäpä se on ohi menevää ja ennen loppua löytyy vielä innostusta, mutta sen näkee sitten.

Neljäkymmentä päivää

Halleluja!!! Praise the Lord!!! Reissun puoliväli on nyt ylitetty! Enää kuusi viikkoa ja sitten pääsen taas ihanien ihmisten luo kotiin, syömään ruisleipää ja juomaan suomalaista maitoa.

Viime maanantaina töihin mennessä odotin tylsää telkan kattelu päivää, mutta kun olin ollu talolla noin vartin, mulle soitettiin että noin kymmenen minuutin päästä joku tulee hakemaan mua ja lähetään muutamien asiakkaiden kanssa Nikosiaan. Lähdön syytä ei sen kummemmin selitetty ja kohta jo saapuikin kyyti. Ajettiin sitten Nikosiaan ja siellä suunnistettiin armeijan tukikohtaan, jossa oli paikalla muitakin kehitysvammaisia ja heidän hoitajiaan, sekä tietysti sotilaita (joista keski-ikäiset naisasiakkaat ja yhtä keski-ikäiset naistyöntekijät oli aivan innoissaan(varsinkin nuorista pojista)).
Siellä sitten istuttiin pari tuntia, syötiin herkkuja ja bändi soitti. Ja sitten lähettiin takas Limassoliin. Vieläkään en tiedä mikä tapahtuma se oli, sillä mukana olleiden työntekijöiden englannintaidot ei riittänyt sen selittämiseen. Ihan kivaa silti oli.

Torstaina oli Ei-päivä. Se on oikeesti kreikkalaisten juhlapäivä sen kunniaksi, että Kreikka sanoi ei Mussolinille vuonna 1940.  Kyproslaiset tuntuvat aina sopivan tilaisuuden tullen muistavan että ovat kreikkalaisia, mutta jos puhutaan siitä kuinka huonosti joku asia Kreikassa on muistuttavat kyproslaiset että he ovat lähempänä brittejä. Olihan Kypros brittien hallinnassa ennen itsenäistymistään.
Joka tapauksessa meillä oli torstaina vapaapäivä. Nukuin koko päivän. Jee!

Nyt on alkanut vihdoin tulla semmonen fiilis, että arkirutiineja alkaa ilmestymään ja tavallaan on tottunu tähän menoon täällä, vaikka kotiin kaipaakin. Elämä on siedettävää, paitsi että maito on pahaa, leipä on pullamössöä, suklaa ei tuota nautintoa, paikallisten englannista ei yleensä saa selvää kuin vasta viidennellä kerralla, kukaan ei harkassa kerro meille mitä pitäs tehä, eikä harkkapaikassa pelaa kommunikaatio toimipisteiden välillä. Muuten kaikki on ihan ok.
Ei vaan, kaikista epäkohdista huolimatta täällä on ihan mukavaa. Oon oppinut paljon tän reissun aikana. Muun muassa sen että en ikinä taho enää asua Kyproksella ja rakastan Suomen vuodenaikoja.

Nyt on jo muutamana päivänä ollu aika syksyinen fiilis. Sunnuntaina tuuli TODELLA paljon ja lujaa koko paivän ja lämpötila oli ekaa kertaa 20 asteen alapuolella keskellä päivää. Perjantaina oli toinen sadepäivä koko kuluneen reissun aikana (se tosin ei estänyt aurinkoa paistamasta).

Ens lauantaina on tarkoitus matkata Kurioniin kattelemaan raunioita. Saas nähä mitä siitäkin tulee. Toivottavasti ei oo liian kuuma päivä tai pikku Leenastakin tulee raunio...